SIMSALABIM

Simsalabim, sanoi taikuri aina ennen saduissa, kun hän taikoi esiin jotain aivan ihmeellistä. Nyt on meidän ikioma taikurimme, kenraali Prajut, taikonut esiin ihka uuden hallituksen. Se esiteltiin viime viikolla Bangkok Postin etusivulla, jossa esiintyi 36 ihka uutta (melkein) ministeriä. Jokaisesta oli valokuva ja uusi titteli näkyvillä. Niistä huomasimme, että ai juu, tuo ministerihän onkin se, joka oli ennen varaministerinä ihan muulla alalla.

Uutta oli myös se, että kenraalien määrä oli vähentynyt. Ennen hallituksessa oli 12 kenraalia ja nyt enää yhdeksän. Kolme kenraalia oli hiljaa poistunut näyttämöltä. Näyttämöltä poistuneiden joukossa oli kenraali Anupong, joka osti ne 500 lossa-pyssyä, joilla voitiin näyttää piilotettu pommi vain osoittamalla vekotinta määrättyyn pisteeseen. Toinen ostos, josta hän oli päättänyt, oli se surullisen kuuluisa ilmalaiva, joka tuli alas pihisten.

Toinen kenraali, joka joutui vetäytymään eläkkeelle, oli Udomdej Sitabutr. Hänet tunnettiin kauniista hymystään, ja sitä hän väläyttelikin mahdollisimman usein, kun hänellä oli niin kauniit hymykuopat sileissä poskissaan. Muuta aikaansaannosta ei hänellä ollutkaan. Kenraali Tanasak Pratimapagor poistui myös hissukseen eikä kukaan edes huomannut, koska hänen aikaansaannoksensa vuodesta 2014 lähtien on ollut plusmiinusnolla. Amiraali Narong Piupatanasain kohtalo oli samanmoinen.

Turismiministeri Kobkarn Wattanavrangkul sai potkut hänkin ja lähti itkien. Hän oli jopa kirjoittanut kollegoilleen kirjeen, jossa hän muistutti, miten hänen kolmen vuoden ministerikaudellaan turismi kasvoi 25%. Eikö tämä ollut todiste hänen ahkeruudestaan? Hänen suurin vikansa on tietysti se, että hän on nainen.

Hyvä tulos ministerinä ei ole aina taannut, että virka pysyy. Vaihtoon voi olla monta syytä; henkilökohtaista tykkäämistä tai kateutta. Kenraalin varapuheenjohtajiksikin tuli viisi läheistä kaveria, joihin hän luottaa ja jotka pystyvät jatkamaan hänen esittämiään ajatuksia. Kenraali nähdään usein telkkarissa viittomassa ja melkein vihaisesti tokaisemassa jollekin apulaiselle: “Jatka tuosta!” Kenraalin oletus on, että asianomainen pystyy lukemaan hänen ajatuksensa.

Kenraali Prajutin suurin vaikeus on hänen äkkipikainen luonteensa. Hänet nähdään usein telkkarissa, hän kun mitä ilmeisimmin rakastaa esiintymistä, ja hän korottaa ääntään reporttereiden kysymyksiin tiukan kenraalimaisesti tiuskaisten: ”Minähän jo sanoin sinulle, etkö sinä kuule kunnolla? ”

Tämä uusi hallitus on nyt uuden demokratian alkupala. Kenraali Prajut on luvannut, että kansa saa vaalit ensi vuoden marraskuussa. Muistattehan, miten USA:n visiitin aikana Trump ikään kuin kiristi kenraalilta tuon lupauksen kysyessään yllättäen, milloin Thaimaassa järjestetään kansan vaalit. Kenraalilta hädissään lipsahti tuo next year, next year; aivan kuten lapselle vastataan kysymykseen, milloin mennään sirkukseen: next year, next year… kohta, kohta.

Kenraali on kieltänyt kaikki yli viiden hengen kokoontumiset, joten poliittisia mielenosoituksia ei saa pitää. Hänen Songkhlan visiitin yhteydessä suuri joukko ihmisiä kerääntyi ilmaisemaan tyytymättömyyttään siihen, että hallitus on antanut luvan hiilikaivokselle juuri siihen paikkaan missä on paljon asutusta. Eilen tämä mielenosoitus näytettiin telkkarissa, mutta yllättäen se sensuroitiinkin. Kaikista thainkielisistä tv-kanavista on viimeisen vuoden aikana suljettu jo kolme, joissa arvosteltiin sitä että vaikka vienti ja hallituksen tulot ovat lisääntyneet, ei näistä tuloista ole riittänyt kansalle juuri mitään.

Meikäläisethän ovat vain sivusta katselijoita ja voimme korkeintaan voivotella tai hurrata. Ainoa lohtu on, että tämä maa ja kansa on ollut olemassa jo kohta tuhat vuotta, joten eiköhän se jotenkin porskuta vielä toisenkin tuhat vuotta.

Irma

Mainokset

Hyvää thaimaalaista uutta vuotta!

VALTION RAUTATIET HYMYJEN MAASSA

 

Nuorena innokkaana matkailijana päätin lähteä Bangkokista Singaporea tutkimaan 60-luvun alkupuolella. Halvin tapa matkustaa oli junalla, kolmannessa luokassa. Menin Hualampongin asemalle ostamaan lippua. Ei mitään pulmaa, siitä vain. Juna lähtee aamulla ja tulee perille illalla. Kukaan ei vain muistanut mainita, että välissä oli kokonainen vuorokausi ja että matka kestäisi 31 tuntia. Jotenkin se matka meni ja hauskaa oli. Takaisin päätin tulla lentämällä, maksoi mitä maksoi.

Siamin rautatiet perustettiin 1800-luvun loppupuolella, kun taas Suomessa kulki ensimmäinen juna Helsingistä Hämeenlinnaan jo 1862. Thaimaassa junien matkustusajat ovat hieman lyhentyneet, mutta tuo Singaporen reissu vie vieläkin yli vuorokauden. Suomen niemellä Pendolinot ovat kiitäneet hurjaa vauhtia jo kymmeniä vuosia.

Ne, jotka ovat joskus matkustaneet Thaimaassa rautateillä, tietävät, että kaikenlainen uudistus olisi tarpeen. Kansa haluaa nopeakulkuista, siistiä ja täsmällisesti kulkevaa junaa. Uudistuksista on puhuttu 90-luvun alusta alkaen, siis kohta kolmekymmentä vuotta.

Pulmia on monissakin asioissa, mutta aloitetaanpa alusta eli raiteista. Nykyiset raiteet ovat liian kapeita ja perustat eivät ole tarpeeksi vahvoja huippunopeille junille. Uusia reittejä on suunniteltu pohjoiseen, koilliseen, itään ja etelään. Yleisölle tarkoitettu karttakin on juuri julkistettu. Nyt vain valitaan urakoitsijat ja sitten rakentamaan.

Päästään seuraavaan pulmaan: Kuka saa näitä suuria projekteja? Minun kaverini vai sinun kaverisi? Thaimaassa se tavallinen hevoskauppa. Päätöksenteko viipyy. On purnattu, miksi vain supersuuret urakoitsijat ovat päässeet esittämään laskelmiaan. Miksi ei oteta mukaan myös keskisuuria ja jaeta projekteja pienempiin urakoihin, ettei tarvita niin hirmuisen suurta alkukapitaalia. Kyseessä on kaiken kaikkiaan satojen miljardien bahtien projekti. Urakkaan sisältyvät maaperän pohjustus, tunnelit, raiteet ja signaalisysteemit.

Kiinan kanssa aloitettiin keskustelut joitakin vuosia sitten ja Kiina lupautui rahoittamaan kaiken tietyin ehdoin. Velan korko olisi 2-7 prosenttia taloustilanteesta riippuen. Kiina tuottaisi 7 000 ammattitaitoista työntekijää, koska ei usko thaimaalaisen työvoiman tehoon. Kaikki kalusto, radat, signaalisysteemit, veturit ja vaunut, viimeistä naulaa myöten tulisivat Kiinasta. Thait epäröivät hämillään. Kiina haluaa vielä lisäksi ostaa maata kummallakin puolella rataa rakentaakseen asemat ja joka aseman yhteyteen pienen shopping centerin. Tässä kohtaa tuli Thaimaan puolelta ehdoton ei kiitos, me emme myy maata. Siihen loppui se keskustelu.

Tulee mieleeni, kuinka Suomessa rakennettiin ensimmäisiä rautateitä Venäjän vallan aikana ja kuinka venäläiset tuottivat rakennustyöläiset Venäjältä juuri samasta syystä. Suomalaiset valittivat, että venäläinen työväki oli tappelunhaluista ja laiskaa

Japanilaiset olivat kuulleet myös Thaimaan rautatieprojektista ja lupasivat lainata kapitaalia, mutta korosta ei puhuttu mitään tässä vaiheessa. He myisivät myös mielellään kuuluisia shinkansen-juniaan, mutta Thaimaalla ei ole kykyä rakentaa rautateitään itse. Japanilainen kalusto olisi sitä paitsi huomattavasti kalliimpi kuin kiinalainen, ja siihen ei budjetti riitä. Se keskustelu kutistui siihen.

Unelmat leveäraiteisesta rautatiestä jatkuivat vielä jonkun vuoden ja eri urakoitsijat tekivät kilvan laskelmiaan; sovittaen loppusummaan pienet palvelumaksut kavereilleen rautateiden hallinnossa. Tämän vuoden helmikuussa saatiin kuitenkin iso uutinen. Kenraali Prayuth oli antanut potkut koko valtion rautateiden hallitukselle. Viikko tämän jälkeen sai potkut komitea, joka oli työskennellyt rautateiden rahoituksen yhteydessä. Maaliskuun lopulla annettiin potkut kaikille, jotka olivat esittäneet urakoitsijoita rautatieprojektiin ja kaikki urakat mitätöitiin.

Jonkun aikaa oli epätavallisen hiljaista ja journalisteilla ei ollut mitään kirjoitettavaa valtion rautateistä. Keskustelu on nyt saanut taas uutta tuulta purjeisiin. Maaliskuun 25. päivän sanomalehdessä oli uutinen, että Venäjä tarjoaa vetureita ja vaunuja. Joitakin vaunuja on kuulemma jo hankittu Uralvagonzvabodista ja nyt tarjotaan koko pakettia: raiteet, signaalisysteemit, veturit, vaunut ja vielä rakennustyökalutkin. Venäjän Thaimaan suurlähettiläs on esittänyt, että liikenneministeri Maxim Sokolov tulisi itse keskustelemaan tarjouksesta pika puoliin. Ilmeisesti Venäjäkin on saanut jalkansa ovenrakoon.

Rautateiden urakoitsijoiden lisäkuluksi on tällä välin kirjattu myös 443 asemarakennusta, joilla on historiallista arvoa ja jotka pitää kunnostaa. Niitä ei saa repiä alas tai rakentaa uudelleen. Ne suomalaiset, jotka ovat käyneet Hua Hinissa, ovat nähneet siellä 1800-luvun loppupuolen rautatieaseman, joka on pidetty hyvässä kunnossa muistona entisaikojen matkailijoista. Mutta sillä asemalla onkin kuninkaallisten matkailijoiden muistoja.

Nyt jäämme odottamaan henkeä pidätellen seuraavaa lukua tässä jatkokertomuksessa. Kuka saa nämä urakkaherkut ja millaisilla junilla kiidämme tulevaisuudessa?

Irma

Uskomusten väri

Thaimaasta löytyy kaikki maailman uskonnot muodossa tai toisessa. Kristinuskot, islam, hindulaisuus, juutalaisuus, sikhiläisyys, erilaiset enemmän tai vähemmän tunnetut luonnonuskonnot ja tietysti buddhalaisuus. Matkabrosyyreissä mainostetaan Thaimaata buddhistisena maana ja usein kuvissa esiintyy oranssinväriseen kaapuun pukeutunut munkki. Kaupunkien katukuvassa näkee harvoin oranssinvärisiä kaapuja, paitsi aamuvarhaisella almu- ja ruuankeruukierroksen aikana. Kierroksen jälkeen munkkien kun oletetaan pysyvän temppeleiden sisällä.

Tällä viikolla on sanomalehtien etusivut olleet täynnä oranssia väriä ja lukijoille on  tarjottu uutisia siitä, kuinka DSI (Poliisin tiedusteluosasto) on yrittämällä yrittänytpäästä Dammakayan temppeliin pidättämään sen apottia, joka ei kutsuista huolimatta ole suostunut saapumaan poliisilaitokselle kuulusteltavaksi selittäen syyksi etteihän voi hyvin.

Dammakaya on yksi buddhismin lahkoista ja se on kerännyt uskovaisia Thaimaan kiinalaisperäisestä kansasta. Sen uskomuksia pidetään therawada ja mahayanabuddhismin sekoituksena. Apotin kuulustelu ei suinkaan koske uskon asioita, vaan apotin väitetään toimineen vakuutena sille, että Khlong Chan Credit Union olisi petkuttanut asiakkailtaan yli 270 miljardia bahtia ja lahjoittaut rahat Wat Dammakayalle. Apotti ei halua olla missään tekemisissä poliisin kanssa, sillä buddhismin periaatteiden mukaan hänen täytyy poistua munkkikunnasta heti ja täten menettää tuo pyhän oranssinen kaapu, mikäli hän joutuu epäillyksi petoksesta tai sen salaamisesta. Oranssia kaapua kunnioitetaan niin, että tavallisilla ihmisillä ei ole oikeutta käyttää mitään vaatekappaletta, joka olisi juuri tuon oranssin värinen. Se olisi pyhäinhäväistys.

IMG_2025.JPG

Thaimaassa on syntynyt erilaisia uskonlahkoja, joiden opit poikkevat hyvinkin vähän therawadan suurista linjoista. Näissä uusissa opeissa ehkä painotetaan meditaatiota, kasvissyöntiä, määrättyjä paastoja tai rukousten aikoja ja asentoja. Ensimmäinen asia, joka ankarasti kielletään uuden lahkon perustajilta, on tuo oranssi kaapu. Kaapu saa olla minkä muun värinen tahansa, mutta ei oranssi: se voi olla ruskea, valkoinen, punainen tai mutaisen beige tai mikä vain, mutta ei oranssi.

Paitsi juuri nyt kuuluisa Dammakaya, Thaimaassa on ilmestynyt muitakin poikkeavia buddhalaisia ryhmiä. Yksi sellainen on Santi Asok, joka oli tapetilla 1989 toisenlaisen ajattelutapansa vuoksi. Sen perusti Phra Bodhirak, joka oli ollut tv-näyttelijä ja laulujen sepittäjä. Santi Asok tuli tunnetuksi myös siitä, että Bangkokin silloinen kaupunginjohtaja kenraali Chamlong oli sen innokkaimpia tukihenkilöitä. Santi Asokin munkeilta kiellettiin heti suuren huuhaan keskellä oranssin kaavun käyttö ja he siirtyivät oitis samanlaiseen mutta ruskeaan kaapuun. Sen jälkeen ei ole apotti Phra Bodhirakista kuultu, mutta heidän temppelinsä Pathum Thanissa jatkaa opetuksiaan.

Dammakaya ja Santi Asok ovat noin 50 vuotta vanhoja uskonlahkoja. Wat Dammakayan munkeilta ei ole kielletty oranssia väriä, sillä yksi heidän perustajistaan on eräs suosittu ja kunnioitettu therawada-apotti Phra Monkolthepmuni. Dammakayan opetukset ovat peräisin tämän apotin saarnoista Wat Paknamissa jo vuodelta 1916. Hän oli myös silloisen kuningashuoneen suosiossa, mikä aina auttaa asiaa.

Kuten Thaimaassa on tavallista: ei ole tärkeää, mitä sanoo, vaan kuka sanoo.

Irma

Kieku ja Kaiku

Suomessa on vallalla Lutherin opettama moraali: Älä varasta, älä valehtele, älä puhu pahaa lähimmäisestäsi, ole ahkera ja säästäväinen. Opetamme lapsemme jo varhaisessa lapsuudessa seuraamaan näitä käskyjä. Oma Koti -lehdessä alkoi ilmestyä vuonna 1932 lapsille tarkoitettu Kieku ja Kaiku -sarjakuva. Pienet terhakat kukkopojat hommailivat ja puuhasivat ja loppu oli aina jotain opettavaista. Sitä lukiessa tulivat suomalaiset moraaliperiaatteet selväksi lapsesta pitäen.

Täällä on toisenlaiset ideaalit: Ole ystävällinen, kohtelias, antelias, armelias, anna anteeksi toisen heikkoudet. Jos näet jotain epärehellistä, pidä se omana tietonasi ja unohda näkemäsi. Mieti vain kauniita ja hauskoja asioita. Kyllä ne pahat ja kierot saavat palkkansa jossain vaiheessa, eikä sinun tarvitse tehdä mitään.

Bangkok Postissa ja thaitelkkarissa on uutisoitu, miten poliisiakatemian pääsytutkintoon oli ilmoittautunut 52 nuorta miestä ja miten jotkut heistä eivät ollenkaan muistuttaneet sitä valokuvaa, joka oli tutkintoon pyrkivän kandidaatin nimeä kantavassa ilmoittautumislomakkeessa. Kävipä ilmi, että jotkut olivat palkanneet kaverin tenttiä tekemään. Kaveri oli suhteiden kautta saanut tietää tenttikysymykset etukäteen ja olisi totta kai saanut hyvät arvosanat. Kaverin avulla oli hintaa 500 000 bahtia. Toiset taas päättivät mennä itse pääsykokeeseen ja olivat valmiit maksamaan jokaisesta oikein arvatusta kysymyksestä 20 000 bahtia, kun vieruskaverilta sai paperilappusen, jossa oli oikea vastaus. Kyllähän tästäkin kertyi sievoinen summa maksettavaa, mutta jos saisi vaikka alemman poliisiupseerin vakanssin, niin tuo summa tulisi vuoden sisällä takaisin meillekin tutulla tavalla. Kun asia pääsi livahtamaan lehtien palstoille, tentti peruttiin.

Monet korkean viran omaavat ministerit ovat kulkeneet tätä tietä ja ostaneet virkaylennyksiä. Virkaylennykset tehdään melkein aina lokakuussa, jolloin valtion virkavuosi tulee täyteen, eläkkeelle siirtyvät lopettavat työnteon ja armeijan kaikki haarat sekä poliisilaitos siirtyvät askeleen pari ylemmäksi… parempaan palkkaluokkaan tietty.

Paremmassa palkkaluokassa on paljon muitakin etuja. Pääsee matkustamaan konferensseihin, jopa ulkomaille, ja tietysti valtion kustannuksella. Viime keväänä varapääministeri kenraali Pravit lensi Havaijille erikoislentovuorolla, jolla oli mukana myös viitisenkymmentä hänen valitsemaansa virkaveljeä. Kun kansa jälleen marisi, että lentokonetrippi oli maksanut verorahoista 32 miljoonaa ja että herrat sen kun vain nauttivat Thai Internationalin ykkösluokan shamppanjaa ja kaviaaria, vastasi kenraali Pravit, etteivät olleet noin mässäilleet vaan söivät vain nuudeleita. Kansalta pääsi hörönauru.

Viime viikolla oli edustusmatkalla olleen ministeri Suphatin (Minister of Intellectual Rights) matkalaukusta löytynyt Tokion tullissa kolme pientä maalausta raameissaan. Hotellilta oli soitettu tulliin ja kerrottu että kerroksen turvakamerasta näkyi miten ministeri oli nostanut maalaukset seinältä ja vienyt ne huoneeseensa. Ja ilmeisesti vahingossa pakannut ne omaan laukkuunsa. Maalaukset eivät olleet erityisemmin arvokkaita, mutta rehellisiä japanilaisia hirvitti noinkin korkeassa asemassa olevan matkustajan varasteluinto.

Lisää paheksuntaa tuli, kun ministerin virkaveljet miettivät kuinka saisivat lievennetyksi varastelukohua sillä, että kerrottaisiin ministerillä olevan kleptomania ja että japanilaiset olivat juottaneet hänet humalaan. Mutta kansahan ei tuota niellyt, vaan jylläsi, että ministeri vankilaan! Lopulta ministeri itsekin ymmärsi, että oli paras erota virasta. Mitenkäs käy eläkkeen kun jää pois virasta? Jos saa rangaistuksen, niin eläkettä ei tipu. Thaityyliin juttu varmaan painetaan villaisella ja asiasta ei kuulla sen enempää.

Kun ministerin varastelu oli tullut kenraali Prajutin korviin, oli hänen ensireaktionsa: “Älkää nyt vain kertoko tällaisista teoista kansainvälisille lehdille, koska ne pilaisivat maamme maineen”. Seurauksena thaitelkkari tukki suunsa, Bangkok Post ei enää kirjoitellut asiasta, mutta juttu oli jo ehtinyt skandaaliuutisena levitä pitkin maailmaa.

Kieku ja Kaiku voisi hyvinkin olla sopiva sarjakuva Thaimaan lapsille… ja aikuisillekin. Eikös vain?

Irma

kieku ja kaiku.png

Kuva Asmo Alho, teksti Mika Waltari.

Keitä olemme?

Oletko koskaan tutustunut oman nimesi historiaan? Suomessa sukututkimus on joillekin koko elämän kestävä harrastus, johon uhrataan kaikki liikenevä vapaa-aika. Minäkin viattomasti katsoin, mitä kaikkitietävä oraakkeli guugeli tietää kertoa tyttönimestäni Martinista. Tutkittavana oli ollut yli 113 miljoonaa ihmistä, joilla oli tämä nimi! Lannistuin jo ennen kuin pääsin edes alkuun ja päätin aloittaa tutkimiseni toisten nimistä.

Olin kuullut, että vanhat suomalaiset ja muut skandinaavit olivat käyttäneet ammoisista ajoista lähtien vain yhtä nimeä. Suomessa oli siis Pekkaa, Mattia ja Eeroa vaikka millä mitalla. Kun haluttiin varmistaa kenestä tarkkaan ottaen oli kyse, lisättiin nimeen isän nimi ja kotikylän nimi. Siis Eerosta tuli Eero Juhananpoika Kajaanin Jokikylästä. Se riitti.

Kun Ruotsin vallan aikana värvättiin suomalaisia miehiä sotaväkeen, nimi usein ruotsinnettiin: Eerosta tuli Erik Johansson ja siihen lisättiin sen verran maantietoa kuin sillä kerralla tarvittiin. Tämä jäi sitten sekä asianosaiselle että jälkeläisille nimeksi ja sukunimeksi.

Thaimaassa sukunimet tulivat pakollisiksi vuonna 1913 kuningas Rama VI:n ansiosta. Hän oli käynyt koulunsa Englannissa ja toteutti paljon uudistuksia sivistääkseen kansansa eurooppalaiselle tasolle. Hän itse, sanskriittiäkin osaavana, keksi tuhansia nimiä, koska tuolloin laki kielsi käyttämästä jonkun jo olemassaolevan suvun nimeä. Usein uuteen sukunimeen lisättiin kylän (muban, tambon tai ampher) nimi loppukaneetiksi. Tämän päivän sukunimistä tuli näin pitkiä ja komeita, mutta vaivalloisia. Laki määrää myös, ettei sukunimessä saa käyttää enempää kuin kymmentä konsonanttia; vokaaleita ei lasketa mukaan. Tällaisia sukunimiä on rekisteröitynä yli 60 000, joten jos tapaat kaksi ihmistä, joilla on sama sukunimi, niin he kuuluvat samaan perheeseen.

Thaimaassa etenkin maahanmuuttajat joutuivat keksimään mitä omituisimpia yhdistelmiä. Esimerkiksi kiinalaisten kolmiosaiseen nimeen Tang Sae Hung piti löytää jokaiselle osalle oma käännöksensä. Lyhyet thaisukunimet, kuten Monta, Ketkeo tai Liikpai, ovat sen sijaan monen sukupolven nimiä.

Siihen aikaan, kun lapsilaumat olivat vielä suuria, käytettiin lasta nimettäessä lukusanoja: ensimmäinen, toinen, kolmas (Ai, Jii, Saam) jne. Kun mentiin rekisteröimään syntymä, kirjattiin lapselle myös toinen, ihan oikea kaunissointuinen nimi. Jo heti lapsen synnyttyä lapselle annetaan lempinimi Possu, Koira, Sammakko (Muu, Maa, Kop) jne. Uskotaan nimittäin, että  pahat henget eivät huomaa söpöä lasta. Samaan tarkoitukseen ovat myös epäkohteliaat nimet kuten Lihava tai Punainen (Uon, Daeng). Kauniilta kuulostavia nimiäkin on: Thong (Kulta) ja Chup (Pusu). Uudet ajat ovat muodistaneet lempinimiä ja joskus kuulee ihmisiä kutsuttavan vielä aikuisenakin nimillä Porsche, Benz, BigMac, ManU, Internet tai Google.

Kouluun rekisteröidyttäessä käytetään tietysti virallista nimeä, mutta koska ne ovat usein vaikeita sekä lausua että muistaa, niin opettajakin saattaa kutsua oppilaitaan lempinimillä.

Kansainvälisissä tilaisuuksissa näyttävät thaimaalaiset nimet oudoilta ja monimutkaisilta. Miss Universumin loppukisassa oli vuonna 2015 Apiporn Chalermburanawong ja vuoden 2001 Miss Worldin voittajaehdokkaana Ladawan Engchawadechasilp. Ja kun Miss Internationaliksi kruunattiin Kanithakhan Saengprachaksakula, niin siinäpä oli kuuluttajalla mongertamista.

Minulla on ollut koko Thaimaassa oloni aikana vain yksi nimitys: Mäm (Madame)

Irma

Niitä, näitä… Joulukuusen ja joulukoristeiden historiaa Thaimaassa

Tullessani vuonna 1960 Bangkokiin olin jättänyt Euroopan ja eurooppalaiset juhlatkin taakseni ja siirtynyt toisenlaiseen maailmaan, jossa vain ne harvat thaimaalaiset, jotka olivat opiskelleet Euroopassa, olivat kuulleet joulun vietosta. Joulun viettoa ei vielä tänäkään päivänä tunneta Thaimaan maaseudulla; se on lähinnä Bangkokin ja pääkaupunkilaisten harrastama ulkomaalaisteeskentely. Joulun varsinaista sanomaa ei edes ajatella, sillä kristinusko ei ole Thaimaassa koskaan levinnyt laajalti.

Bangkokiin asetuttuani avasin seuraavana vuonna Scandia-nimisen liikkeeni ja kauppiaiden tapaan piti keksiä joka kaudelle omat houkutuksensa. Uuden vuoden vietto oli täällä jo länsimaalaistumassa ja siihen sujautettiin mukaan joulu kaikkine lahjoineen.

Joulukuusi oli probleema 60-luvulla. Tropiikin kuumuudessa ei mikään kaadettu ikivihreä pitänyt neulasiaan kuin hetken. Apuun tuli puutarhakasvi Norfolk Pine (Araucaria Excelsa) ruukkukasvina. Se muistuttaa kuusta, vaikka oksat ovatkin harvassa. Siihen ripustettiin enimmäkseen tekstiilistä tehtyjä tontun näköisiä tekeleitä sekä tähtösiä.

1970-luvun alussa alkoivat Thaimaan kukkatehtaat valmistamaan tekokuusia, jotka näyttivät ihan oikeilta kuusilta; paitsi tietysti ilman tuttua havun tuoksua. Niiden oksat olivat vahvat ja sellaiseen kuuseen voi ripustaa painaviakin koristeita. Joulukuusenkoristeteollisuus pääsi Thaimaassa vihdoin käyntiin 70-luvun puolivälissä, kun amerikkalaiset ostajat kävivät innoittamassa täkäläisiä tehtailijoita ja antamassa ideoita, miten Amerikassa koristellaan joulukuuset.

WP_20161210_002.jpgMeidänkin käsityötaitomme pääsi täyteen vauhtiin. Opin ostajiltani, että joulu tuodaan esiin teemoina: old country look, religious look, renaissance look, baby’s first christmas, kissat, koirat ja muut eläimet look. Kaiken piti olla teeman mukaista ja määrätyissä väriskaaloissa. Ei ainoastaan punavihreää, jota pidettiin talonpoikaisvärityksenä, vaan pastelleja, sinistä, helmiäisloistoista ja tietysti kultaa ja hopeaa… ja oikeastaan mitä vain päähän pälkähti. Ja kyllähän sitä pälkähti.

Pikku hiljaa 80-luvun myötä oli hyödynnetty kaikki mahdolliset raaka-aineet: puu, puuvilla, silkki, bambu, pitsit ja virkkaukset, kuivatetut kasvien kävyt ja suuressa määrin paperimassa (papermache). Oli punottu, maalattu, ommeltu, liimattu, dekupeerattu, neulottu ja virkattu; oli käännetty ja väännetty kaikkea pientä ja värikästä tai kiiltävää, mitä vain voi ripustaa kuusen oksille. Erikokoisia nukkeja, enkeleitä, tonttuja, keijukaisia, balleriinoja, jokereita, leikkisotilaita ja jopa kukkasia ja perhosia tuli kuin turkin hihasta.

Minulla oli näyttelyhuoneessani aina yli 6000 mallia ostajien iloksi. Olin hyvin salamyhkäinen mallieni suhteen, koska kaikki mitä olin joskus suunnitellut, kopioitiin oitis. Kaikesta varjelusta huolimatta pääsivät vähitellen salaisuudetkin julkisuuteen ja kilpailijoiden käsiin. Kun vuonna 1993 jäin eläkkeelle ja myin firmani, siirtyivät monet käsityöläiseni muihin laitoksiin ja tuotanto sen kuin kasvoi. Kukin vei mallistojen muistot mukanaan ja 90-luvun puolivälissä alkoi joulukoristeiden massatuotanto, ei WP_20161210_003.jpgainoastaan Thaimaassa, vaan mallistot siirtyivät vuosien saatossa myös Kiinaan.
Vuonna 1997 alkaneen laman aikana joulukoristeteollisuus ei kärsinyt yhtään, sillä kaikki tuotanto meni vientiin pitkin maailmaa. Kristityt maat viettivät joulua huonoista ajoista huolimatta. Vähitellen kuitenkin alalla alkoi tuntua taantumaa. Thaimaalaiset eivät ole kekseliäitä joulun suhteen, koska joulu ei ole heidän perinteensä. On yritetty syöttää tilalle ajatusta, että koristelu kuuluu myös uuteen vuoteen, ja sen vuoksi täkäläinen mallisto onkin siirtymässä kukka-aiheisiin, joissa kimaltelevat oksat vaaseissa ovat tärkeämpiä kuin kuusi.

Tekokuusia on tänä päivänä tarjolla jokaiseen makuun: pitkät neulaset, lyhyet neulaset, harmahtavan vihreää, tavallisen kuusen vihreää, leveätä, laihaa, kaikkia korkeuksia, sinistä, punaista, hopeaa, pinkkiä, keltaista jne.

Varsinaisten ripustettavien koristeiden ohella pienet lamppuset (fairy lights) ovat vallanneet suosiota koko maassa. Valaistus tuntuu thaimaalaiselle tutummalta kuin muu koristelu. Puutarhan puutkin valaistaan eikä valoja riisutakaan joulun jälkeen, vaan valaistus jatkuu vuoden ympäri kuumuudesta ja sateista huolimatta. Näin siis täällä Thaimaassa voidaan laulaa: “Hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen, oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen”. Täällä se on.

Irma

 

Niitä, näitä… Limppu ja läskisoosi

 

 

Kun katselee suomalaisten päivälehtien ruokamainoksia, osuu vanhan silmään kaikki nykyajan ruoat Suomessa: entrecotet, pihvi bourguignonit, noodelit, pizzat ja pastat…

Mihin ovat kadonneet läski ja rokka, kinkku ja puurot? Suomalaiset ovat ihastuneet kaiken maailman ulkomaalaisiin ruokiin, ja niitä on nyt syöty niin kauan, etteivät ne enää tunnu vierailta ollenkaan.

Ollessani Suomessa 60-luvulla tunsin Adriano Vinciguerran, joka meni naimisiin lappeenrantalaisen tytön kanssa ja perusti sinne silloin Suomen ensimmäisen pizzerian. Lisää pizzerioita on noussut sen jälkeen ympäri Suomea.

Mutta mitenkäs on vanhan kunnon hapanlimpun laita? Sain lahjaksi pari viikkoa sitten aivan ihanan ruislimpun, jonka söin melkein siltä istumalta. Uteliaisuudesta katsoin Vaasan leipomon pakkauksesta, missä noin hyvää limppua oikein tehdään. Se tuli Liettuasta. Olin shokissa. Hapanleipää Liettuasta?  Leipäala ei Suomessa ole enää niin tuottoisaa, vaikka kansa jatkuvasti syö leipää yhtä paljon kuin ennenkin. Monet leipomot joutuvat karsimaan työntekijöitään ja pienentämään tuotantoaan ja jopa sulkemaan joitakin haaraliikkeitä kokonaan. Vaasan leipomokin suunnittelee sulkevansa leipomonsa Tampereella, Seinäjoella ja Kuopiossa; ja tuottaa leipää Suomenkin markkinoille Baltian maissa.

Minulle tuli kiire rynnätä friizerille tarkistamaan puikula-pakettejani. Helpotuksen huokaus! Ne olivat aitoja Oululaisen leipiä! Ei sentään vanha hyvä Suomi ole “gone to the dogs”.

Pieni uutinen Kuala Lumpurista. Siellä on hiljattain puututtu Auntie Anne -snackbaareissa myytävään hot dogiin islamille epäsopivana ruokana. Myydä sitä kyllä saa, mutta ei sillä nimellä, koska koiraa pidetään Malesiassa saastaisena eläimenä. Suositeltiin pretzel sausage -nimeä, jolla nimikkeellä sitä voi myydä halal-tuotteena.

Ja thai-ruoka! Se on todella vallannut Pohjoismaat. Tuoreessa naistenlehdessä kerrottiin, miten itse Ruotsin kuningas ja kuningatar käyvät Tukholmassa Farang-ravintolassa syömässä thai-ruokaa.

Thai-ruuan perusta, riisi, sen kuin halpenee. Hinta oli vielä edellisen hallituksen aikana 20 000 bahtia per tonni ja nyt riisimyllärit tarjoavat 12 000 bahtia. Riisin viljelijät itkevät, kun kukaan ei auta, ja kenraali Prayutkin neuvoo, että viljelkää jotain muuta. Hän unohtaa, että mutaisessa maassa, missä riisi viihtyy, ei mikään muu kasvi menesty. Maissi, sokeriruoko, vihannekset ja muut viljat vaativat hiekkaista ja kuivaa maaperää.

Joukko riisinviljelijöitä päätti, että oma apu paras apu.  He marssivat Fashion Island -ostoskeskukseen, jossa he pystyttivät pitkät tiskit keskelle käytävää myyden riisiä halvalla kelle vain. Entinen pääministeri Yinglak oli hänkin mukana antamassa henkistä tukea ja ojentamassa riisipusseja innokkaille ostajille.

Kuninkaan hautajaisten yhteydessä surevat joukot jonottivat pääsyä Smaragdi Buddhan temppeliin ja hyväntekeväisyysyhdistykset jakoivat ruokaa nälkäisille sureville Sanam Luangin teltoissa. Kymmenet tuhannet nälkäiset söivät siellä ilmaiseksi pat krapauta, ja jos olit mustiin pukeutunut, olisit voinut liittyä surevien joukkoon saamaan ilmaisen khao patin; chilisoosin kera, niin että korvat vinkuvat vielä parin päivän päästäkin.

Irma

Niitä, näitä… Uhkapelejä

Sanotaan, että pelivimma on aasialainen pahe. Pelataanhan Suomessakin lottoa ja ostetaan raha-arpoja, mutta ei suinkaan samassa määrin kuin Thaimaassa. Uhkapeliä pelataan paitsi jalkapallossa, myös hevoskilpailuissa ja raha-arpajaisissa. Muai Thai -nyrkkeilyturnamentit, kukkotaistelut ja jopa torakkakamppailut ovat vedonlyöjien harrastuksia. Vetoa lyödään mistä ja milloin vain. Pikku pojat pelaavat Coca Cola –korkeilla ja isot ihmiset rahalla. Vähän väliä poliisi tekee ratsioita gambling-paikkoihin ja pelaajia pannaan putkaan tai sakotetaan, mutta pelit sen kuin jatkuvat.

Kuninkaan hautajaisten yhteydessä ne, jotka eivät päässeet kulkueen lähelle, katsoivat seremonioita telkkarista. Suurta kiinnostusta herätti kulkueen autojen rekisterikilvet. Niistä otettiin kuvia puhelimella, jotta voitiin saada selville kilpien numerot… tietysti arpajaisia varten. Kuninkaan virkamiehet olivat täysin selvillä tästä, ja sen auton rekisterikilpi, joka kuljetti Hänen Majesteeettinsa ruumisarkkua, oli peitetty punaisella liinalla niin, ettei numeroita näkynyt. Olikohan joku autonkuljettajista jo varannut tuon numeron itselleen?

Auton rekisterikilpiä voi ostaa ja myydä, jos niissä on suotuisat numerot. Yhdeksää ja kahdeksaa pidetään kovin onnea tuottavina, kun taas nelosta ei halua kukaan. Nelosen thain- ja kiinankielinen ääntämistapa – sii – on saman kuuloinen kuin kuolema. Kaikissa elämän pikku asioissakin pyritään välttämään nelosta. Kauppias ei pakkaa mitään neljän kappaleen pakkauksiin, ja tusinan sijaan on usein kymmenen.

Numeroilla, samoin kuin kirjaimilla, on myös mystinen puolensa. Joku saattaa kysyä syntymäpäivääsi, syntymäkuukauttasi ja syntymävuottasi. Iloisena kerrot ne ajatellen, että saat seuraavana syntymäpäivänäsi onnittelukortin. Ei sinne päinkään. Utelija menee ja ostaa arvan noilla numeroilla. Hän kun on huomannut, että olet onnellinen ja korkeassa asemassa, ja varmasti tärkeät numerosikin ovat onnea tuottavia.

Maatilkkua ja talon numeroa rekisteröitäessä pidetään tarkkaan silmällä sitä, minkä numeron saa kunnan toimistossa. Siinäkin pitää olla onnea tuottavat numerot. Senpä vuoksi thai-osoitteissa talojen numerot näyttävät olevan sikin sokin. Kuka nyt haluaisi huonoa onnea tuottavia numeroita.

Kaikkea pahaa välttääksesi varaa nyt oitis aika povarille, joka kertoo sinulle elämäsi numeroiden salat.

Irma

Niitä, näitä… Syyslukukauden alku, lokakuun puolivälissä 2016

Näin syyslukukauden alussa on Bangkokin lehdissä paljon suuria, houkuttelevia mainoksia englanninkielisistä kouluista. Kuvissa on usein iloisia teinejä, jotka ovat juuri saaneet lakkinsa; sen Amerikasta tutun neliskulmaisen tekeleen, josta riippuu komea tupsu. Mainosten teksti usein lupaa, että yliopistoon ollaan menossa.

Harvoin, jos koskaan, kuvissa nähdään thai-lapsia, vaikka he olisivat mitenkä eteviä tahansa. Luultavasti siitä syystä, että koulujen hinnat ovat astronomiset, enemmän kuin tavallisen thaimaalaisen toimistotyöntekijän koko vuoden ansiot.

Kouluilla on usein Englannin koulujen nimet, mutta en tiedä onko niillä muuta yhteyttä näihin laitoksiin kuin nimi. On St. Andrews, Shrewsbury, Harrow jne. Usein rakennuksetkin ovat englantilaismallisia. Petchburi Roadilla on Lontoon parlamenttitalo, Bang Na:ssa vanhan linnan mallinen talo. Thaimaassa, niin kuin hyvin tiedetään, ulkokuori on tärkeämpi kuin sisällys.

Isät ja äidit laskevat rahojaan. Katsotaan toisia mainoksia. Tai mennään siihen kouluun, mitä isä ja äiti kävivät. Niihinkin on ruuhkaa. Eräs tuttavamme halusi laittaa poikansa katoliseen Assumption Collegeen, minkä isäpappakin oli käynyt. Mentiin ilmoittautumaan. Oletteko kristittyjä? Onko teidät vihitty kristilliseen avioliittoon? No, ei. Pariskunta joutui menemään naimisiin vielä kerran, kun buddhalaiset menot eivät kelvanneet. Lopulta poika meni Vajiravudh Collegeen, missä oli toisenlaiset vaatimukset.

Opettajista on aina pula. Työlupaa Thaimaahan on vaikea saada, ja kansainvälisten koulujen opettajilta vaaditaan paitsi tietysti arvosanat, myös englannin kielen taito. Tällaisille opettajille on tarvetta myös Etelä-Koreassa ja Japanissa, missä opettajien palkkataso on huomattavasti houkuttelevampi.

Thaimaan opetusministeriön asettama uusi vaatimus ulkomaalaisille opettajille on “Thai Culture” –kurssi, joka opettajan tulee kustantaa itse.

Luokissa on vähintään 50 oppilasta ja istumajärjestys niin, että pienimmät istuvat edessä ja pidemmät takana, missä voi rauhassa nukahdella eikä opettaja huomaa mitään. Kopiointi vierustoverin vihkosta tai plagiointi suoraan oppikirjasta ovat tavallista puuhaa. Opettajat valittavat, että lapset ovat laiskoja. Oppilaat eivät halua vastata opettajan kysymyksiin vaan ovat passiivisia. Mistään ei saa rangaista, ja pois koulusta jäädään milloin halutaan.

Maaseudun thai-koulujen opettajat valittavat vielä enemmän. Ketään ei saa jättää luokalle. Pitää hyväksyä, että lapsi jää päiväksi pariksi pois koulusta tekemään töitä kotona. Jos vanhemmat kutsutaan puhutteluun, he usein vastaavat, että ei ole rahaa tai että on istustusaika ja lapsen täytyy auttaa peltotöissä. Lapsi on perheelle ilmaista työvoimaa, ja koulun tapainen luksus yksinkertaisesti saa joskus odottaa. Huonolla lukutaidolla pärjäilee joten kuten. Jokaisessa virastossa kun on virkamies, joka täyttää lomakkeet pientä korvausta vastaan.

Thaimaalaiset ovat haluttomia ostamaan kirjoja tai edes lainaamaan kirjastosta. Älypuhelin sen sijaan alkaa olla jokaisella. Sitä tuijotetaan kadulla kävellessä, junassa ja bussissa istuessa, jonottaessa, lääkärin odotushuoneessa, kampaajan tuolissa, ruokapöydässä…siis missä ja milloin vain. Luonani vieraili hiljattain kaksi rouvaa, joista toisella oli 10-vuotias poikansa mukanaan. Poika ei tervehtinyt tullessaan eikä hyvästellyt lähtiessään; sormensa hiplasivat jatkuvasti puhelinta, kun kuulemma oli jännä peli käynnissä.

Thaimaassa koulupakko on toistaiseksi vain kuusi vuotta. Teini on oppivelvollisuutensa suoritettuaan noin 13-vuoden ikäinen ja valmis työmarkkinoille. Nykypäivän työelämä vaatii kuitenkin jonkinlaista englannin kielen taitoa, ja se taito on hankittava iltakursseilla.

Kaikki olemme nähneet, kuinka ihmiset ravintolassa ruokaillessaan eivät keskustele pöytäseurueensa kanssa, vaan kukin näppäilee omaa puhelintaan, ja keskeyttää näpläämisen korkeintaan ottaakseen kuvia ruoka-annoksesta Facebookiin laitettavaksi.

Maantieteestä thaimaalaisella ei ole hajuakaan. Tiedetään, että Burma on tuolla selän takana ja Kambodza vastakkaisessa suunnassa. Miten kaukana on Chiang Mai? No, junalla seitsemän tuntia. Entäs Pattani? Junalla kymmenen tuntia.

Bangkokissa näkee opasteita ja ilmoituksia, joista ei ota selvää; ovat muka englanninkielisiä. Sukhumvitin varrella olen nähnyt liikkeen, jonka nätti kilpi sanoo “Bed&Body”. Mitähän siellä hommaillaan?

Hohhoijaa… Irmasta on tullut niin vanhanaikainen, ettei enää ymmärrä nykyajan kanssaihmisiä.

Niitä, näitä… Rahalla saa…

Medical tourism on uusi iskusana thai-retoriikassa. Moni on ehtinyt mukaan terveysturismibisnekseen, ja viimeisin yrittäjä on Nai Lert Park Sofitelin ostaja. Wireless Roadin loppupäässä Sam Sen -khlongin yli menevän sillan kupeessa olevan hotellin perusti aikoinaan Nai Lert -bussiomaisuuden perinyt Khun Ying Lertsak, ja hänen kuoltuaan kaksi tytärtään perivät suuren omaisuuden.

Hotellin tuleva omistaja ovat Bangkok Hospitalin osakkaat, jotka yrittivät ensin ostaa korttelin päässä hotellista olevan Bumrungradin, mitä kauppaa ei kuitenkaan syntynyt. He maksoivat Nai Lert Park -hotellin suuresta maaomaisuudesta (15 raita) 10 miljardia bahtia. Hotelli on ollut viiden tähden hotelli, mutta 20 vuoden aikana ovat tähdet sumenneet, kun omistajat eivät ole halunneet sijoittaa lisää rahojaan uudistuksiin. Nykyiset Khun Ying Lertsakin tyttäretkin alkavat olla jo ikäihmisiä, ja silkkaa rahaa on helpompi hyödyntää kuin hotellin toiminnan tuottamia mahdollisia voittoja.

Miksi Bangkok Hospital (Bangkok Dusit Medical Services Plc) ei tyydy vain hoitamaan jo olemassa olevia 42 suurta sairaalaansa? Terveysturismi viehättää! Ja heidän nykyiset sairaalansa ovat pitkin maaseutua. Bangkok Hospitalin osakkaat ovat varmaan käyneet kurkistelemassa Bumrungradin aulassa kulkevaa jatkuvaa, monen kirjavaa ulkomaalaisten virtaa; Kaakkois-Aasiasta ja Lähi-Idästä alkaen. Sairaalassa käydessäni kuulen briljantein koristeltujen naapurimaiden rouvien suusta khmeriä, malayaa, burmaa, arabialaisia kieliä; ja näen pitkiin mustiin burka-kaapuihinsa piiloutuneita arabinaisia. Vastaanoton vihreäpukuiset tulkit hyörivät potilasasiakkaiden ympärillä solkkaamassa mitä kieltä milloinkin. Ulkomaalaisia asiakkaita tapaa jokaisella osastolla eikä suinkaan vähiten cosmetic surgery -klinikalla.

Niin kuin tiedetään, parin viikon visiitti Bangkokiin on kaunistumisen alku. Otsan rypyt tiukennetaan, poskien lurpattavat pussit vedetään sivuun, kurkun poimut silotellaan, alaluomista poistetaan ryypiskelyn aikaansaamat pussit, yläluomia kohotetaan, suun ympärillä olevaa syvää ryppyä nipsautetaan suun sisäpuolelta ja silmien välissä oleva vihaisen ilmeen ryppy silitetään pois. Jos tarvitsee uudenmallisen nenän, voidaan sekin muokata juuri asiakkaan toiveiden mukaan.

Näiden prosessien jälkeen kaunistuminen jatkuu vielä… mennään hammasosastolle saamaan uudet valkoiset hampaat ja päälle päätteeksi vielä silmälääkärin kautta hankitaan muodikkaat tyylisilmälasit.

Ja sitten kassalle laskua maksamaan! Siinäpä se juuri onkin osakkaiden suuri kiinnostus tähän bisnekseen. Välikätenä ovat vain taitavat lääkärit, ja se onkin se salainen sudenkuoppa.

Taitavat lääkärit ovat Bangkokissa harvassa ja täystyöllistettyjä. Uusia lääkäreitä valmistuu vain pitkän ja kalliin opiskelun kautta. Mahidol-yliopisto, joka on täkäläinen lääketieteen yliopisto, onkin jo kauan sijoittanut loppututkintoa opiskeleviin ja loppututkinnon suorittaneisiin jatko-opiskelijoihin runsaskätisesti stipendirahoja (opiskelijalla tulee kylläkin olla kolme takaajaa) siinä toivossa, että yliopisto joko saa rahansa takaisin tai opiskelijan takaisin opettajaksi.

Tavallisesti stipendi velvoittaa lisäopintoihin joko Amerikassa tai Euroopassa, ja siitä onkin tullut yliopistolle pulma. Stipendiaatti häipyy titteleineen toiselle puolelle maailmaa eikä tulekaan takaisin, ja velat jäävät maksamatta.

Juuri kuulimme, miten eräskin hammaslääketieteen tohtori , entinen stipendiaatti, oli saanut opettajan työn Harvardin yliopistosta ja ne 32 miljoonaa bahtia, jotka hän oli velkaa Mahidolille, jäivät takaajien maksettavaksi. Takaajille tuli shokkina, että yliopisto vaati heiltä rahaa. Hehän olivat takaamassa vain sen, että sukulaistyttö oli kiva tyttö ja ahkera opiskelija.

Tämä on vain yksi kertomus, joka suuren summan vuoksi päätyi uutisotsikoihin. Ties kuinka montaa muuta pienempää velallista Mahidol vielä lähestyy. Sillä välin Bangkok Hospitalin osakket ovat lähteneet nousuun.

Irma